Birgittan kolumneja

Nyt se tapahtui taas. Luin jossain ajatuksen joka jäi mieleeni soimaan, kuulen sen missä liikunkin. Olen kääntänyt ja vääntänyt sitä, ja mitä enemmän sitä ajattelen sitä vakuuttuneempi olen siitä että sen lausui kyllä viisas mies aikoinaan. ”On vain kaksi tapaa elää: joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä.” Sanoi Albert Einstein (1879-1955).

”Itsestäänselvyys” kuulostaa ”ihmeellisyyden” vieressä tappavalta käsiteeltä. Terveys, ystävyys, elämänkumppani, lapset, koti, ruoka, työ, mökki, autot, pyörä, lenkkivaatteet, syksy, talvi, kevät, kesä… Onko itsestäänselvyys vai ihme että meillä on näitä kaikkia tai edes osa niistä? Ei todellakaan! Se on ihme. Ja miksi ihmeessä näemme mitä meillä on vasta kun olemme sen menettämässä tai jo olemme sen menettäneet?

Terveys ensin. Niin kauan kuin meillä se on, tulemme ja menemme ja uskomme että olemme terveytemme ansainneet, että se kuuluu ihmisoikeuksiin per natura. Voimme jopa uskotella että se on oman työn tulosta ja ansiokkaan elämän osoitus. Sen huomaa kun moni sairastuttuaan miettii: mitä pahaa olen tehnyt? Miksi minua näin rankaistaan? Tai: tämäkö on kiitos kaikesta vaivannäöstä? En ole tupakoinut tai juonut, olen syönyt terveellisesti ja elänyt säännöllistä ja säädyllistä elämää.. Ja sitten joku joka on ikänsä kaltoinkohdellut itseään itsetuhoisella käyttäytymisellä elää 100-vuotiaaksi. Ei reilua, jos terveys on ansaittua kapitaa. Mutta kun se ei sitä ole. On ihme että saa olla terve, ja mitä kauemmin saa olla terve sitä suurempi ihme. Sitä varmaan kannattaa ihmetellä ja olla siitä kiitollinen, ainakin joskus. Ja miten ihmeessä monet elävät hyvää elämää sairauksistaan huolimatta?

Mistä ystävät tehdään? Ne syntyvät siihen jostakin, historioita on monenlaisia, mutta että sellaisia vieressä on, on ihme. Sen huomaa kun kuulee miten surullista on elää ilman ystäviä, yksin. Ystävät ovat niitä arjen terapeutteja, jotka auttavat meitä jaksamaan ja joiden kanssa voimme elämää jakaa. Onnellisuus on vahvasti sidottu yhteisöllisyyteen.

Elämänkumppani sitten. Jotenkin sitä vain vauhdissa sellaisen itselleen nuorena löytää ja vauhdilla jatketaan, kunnes elämä pysäyttää. Silloin tajuaa mitä se toinen on itselle merkinnyt ja että sekään ei ollut itsestäänselvyys, vaan ihme! Ja se että vielä saa uusperheenkin kokea on ihmeiden ihme.

”Lapset ovat vain lainaa – pidä heistä hyvää huolta”, lukee kellastuneessa lapussa kirjani välissä. Kuinka totta, nyt kun voi lapsuusvuosia ihmetellä tietyllä etäisyydellä. Ei niitä aina osannut kuumimmillaan arvostaa. Lapsettomuus on kipeä asia, siis emme lapsiakaan ole ansainneet, vaan he ovat elämän ihmeitä kaikenkaikkiaan.

Työ on meille enemmän kuin pelkkä työ, eikä sitä ole kaikilla. Ja kaikki muu maallinen omaisuus, osalla on liikaakin kun toiset kärsivät puutteesta. Emme valitse mihin perheeseen synnymme tai missä maassa ja missä olosuhteissa. Mutta onhan ihme että juuri täällä saamme elää ja asua.

Vuodenaikojakaan en antaisi pois. Jokainen niistä on taitelijan teos, suuren viisauden ja kekseliäisyyden tuotosta. Tietenkin voimme selittää ja luoda teorioita ja antaa nimiä eri ilmiöille ja löytää lainalaisuuksia, mutta loppupäässä kuitenkin ihmetys jää elämään.

Näitä erinäisiä ihmeitä täytyy kuitenkin hoitaa jotta ne pysyvät hengissä. Niistä saa pitää hyvää huolta. Ihmeet voivat ajoittaan tuottaa meille rankkaakin työtä ja kylmiä varpaita. Ei muuta kuin miettimään; onko elämä ihmeitä täynnä vai eikö mikään periaatteessa ole ihmeellistä?

Birgitta Strandberg-Rasmus

Tänään olen kiitollinen. Niin paljosta. Mikä onni asua Pohjolassa, maassa jossa on neljä vuodenaikaa. Vuodenaikojen vaihtelu rytmittää elämää ja tuo siihen ilmaista vaihtelua. Tämä talvi on ollut henkeäsalpaavan kaunis – olethan huomannut? Eilen viimeisellä pissalenkillä koiran kanssa kohotin katseeni ja mitä näin? Loistavan kuun ja tähtimeren. Timantteja tummansinisellä taivaalla. Alapuolella valkoinen hanki ja kuuraiset puut. Voiko kauniimpaa olla?

Pohjanlahden rannikolla on myös onni olla. Nyt aava meri on jään peitossa, hangen alla. Hiihdän klassisella tyylilläni, jos sitä tyyliksi voi kutsua, pitkin moottorikelkan tekemää latua – kohti lämmittävää kevätaurinkoa. Silmiäni häikäisee valoa heijastavat lumikiteet. Taas timantteja sylin täydeltä. Hengitän syvään raikasta ilmaa ilmaiseksi. Koira juoksee riemuissaan edestakaisin. Se alkaa tottua talviasuunsa, joka koostuu liivistä ja tossuista. Aluksi Brunon ilme oli tosi nolo ja se ilmiselvästi pelkäsi naapurin metsästyskoiran hymyilevän partoihinsa kun se hänet moisessa asussa näkisi.. Nyt ilo vapaudessa juoksemisesta on voittanut häpeän. Ja minä onnessani hiihdän ja hiihdän. Kunnes tulen ajatelleeksi että meidän pitää jaksaa myös takaisin. Merellä, oli se sitten avoin tai jäässä, ajan- ja etäisyyksientaju katoaa. Sinänsä ihanaa.

Bruno alkaa juosta perässäni suksilleni astuen ja hiihtäminen tökkii. Kaivan esiin puhelimeni, joka on aina lenkeillä äänettömällä, koska en halua ajatuksieni katkeavan, vaan myös ne saavat vaellella vapaasti. Onneksi se tuli otettua mukaan! Soitan isännälle, että, tuota, niin…öhm, voisitko tulla hakemaan meidät? Ja hän lupaa tulla, se kestää jonkin aikaa, mutta miten ihana ääni mönkijällä onkaan, totean, kun kuulen sen lähestyvän. On sitä tullut kutsuttua laiskan urheiluvälineeksi, mutta tänään se on siunattu vekotin! Tulemme onnellisesti kotiin, sytytän tulen keittiön hellaan ja lämmitän joulusta jääneen viimeisen glögin. Into ilman viisautta voi olla kohtalokasta, mutta päivän seikkailu saa mennä inhimillisyyden piikkiin ja loppu hyvin, kaikki hyvin.

Aamulla taivas oli sinisimmän sininen ja pilvetön. Töihin ajaessani aurinko nousi metsän takaa idässä ja lämmitti oikeaa poskeani. Jälleen saa etsiä aurinkolaseja. Kohti kevättä mennään. Varpuset visertävät jo ja räystäät nokkuvat. Kohta kukat heräävät, leskenlehdet ja voikukat ilmestyvät villeinä ja vapaina ojanpientareille ja metsän reunamille, kasvot eteläänpäin. Ehkä ajattelet, että ei se nyt noin helppoa aina ole! Olet oikeassa, elämä on ajoittain todella rankkaa. Mutta juuri varjojen ja valon leikki on tätä elämää. Suurien murheiden kautta löytyvät pienetkin ilot. Huomisesta en tiedä mitään, juuri tänään olen kiitollinen.

Birgitta Strandberg-Rasmus

Uskallanko tästä aiheesta kirjoittaa? Uskaltaako tätä lukea? Ajatus voi lohduttaa, mutta myös pelottaa. On niin helppo tuntea syyllisyyttä kaikenlaisista tekemättä jätetyistä asioista, mutta myös tehdyistä asioista. Ja jälkiviisaita maailma on täynnä.

Ajatukseni palaavat näille raitelle oltuani Samin ikimuistoisissa hautajaisissa ja nähtyäni Bohemian Rhapsody elokuvan Queen-yhtyeen solistista Freddie Mercury:stä. Ja luonnollisesti myös kiitos niiden monien sukupuiden joita asiakkaitteni kanssa läpikäymme.

Kun istuin kirkossa ja näin kaikki ne miehet ja naiset pelastustiimien virallisissa työasuissa, tummissa puvuissa paletteineen ymmärsin, että heidän suhteensa menehtyneeseen työkaveriin ei ollut pelkkä työsuhde, vaan se oli ollut jotain paljon enemmän. Jos kuvailisin ilmapiiriä valitsisin adjektiivit aitous ja välittömyys. Omaisten ja sukulaisten lisäksi niin monia muita kosketuspintoja. Tälle pojalle olen lukenut useita Aku Ankkoja aikoinaan ja pojan huone oli niin täynnä legoja että niiden päällä joutui kävelemään. Papin sanat kirkossa jäivät myös soimaan; se olisi voinut olla minä! Se olisi voinut olla minä joka kuolin onnettomuudessa. Se olisi voinut olla minä joka ajoin autoa. Se olisi voinut olla isäni, mieheni, poikani, veljeni..

Luettuani artikkelin Pelastustieto-lehdestä 3/17 ymmärsin kuinka monia ja merkittäviä jalanjälkiä Sam jälkeensä jätti avustustehtävissä ympäri maailmaa. Niin uhrien kuin uhrien omaisten elämään. Ja ne syvimmät jäljet niiden elämään jotka olivat lähinnä.

Hän toteaa artikkelissa että auttamistyö on raskasta ja konkreettista, jossa ihmisluonnon hyvyys ja pahuus ovat läsnä koko ajan. Sam toteaa myös että jos luulee saavansa kauniin kruunun lopussa, ei kannata odottaa. Sitä ei tule. Hyvä mieli saattaa tulla. Ja sitten ajatus; jäljet jää, ehkä syvemmät kuin Sam itse ymmärsi, koska se ei ollut hänen auttamisensa motiivi. Hän teki vain sen mitä hänen oli tehtävä. (Kirjoitan reflektioitani Samista omaisten luvalla)

Queen on ollut suosikkimusiikkiani aikoinaan ja vieläkin kylmät väreet kulkevat selkäpiirtä pitkin kun kuulen kappaleet ”I was born to love You” ja ”Mama-I don´t wanna die”. Freddie oli niitä musiikin ihmelapsia, ei helppo elämä. Kuinka usein erityislahjat myös tarkoittavat erityishaasteita elämässä. Ja kuinka vaikea ihmisen on kestää rahallista menestystä ja suurta huomiota, se ikäänkuin vie mennessään. Se, että yhtye löysi tien takaisin yhteen kaikkien kommellusten jälkeen Live Aid-hyväntekeväisyyskonsertin alla, oli koskettava nähdä. Ja myös se, että jonkinlainen mielenrauha oli aistittavissa Freddien viimeisten elinvuosien aikana, ainakin elokuvaversiossa. Ja mitkä jäljet musiikkimaailmaan jäivät niin monille nautittaviksi.

Sukupuutyöskentelyssä löytyy paljon jalanjälkiä, kantavia sellaisia, niitä enkelimummoja ja turvavaareja. Mutta myös raskaita jälkiä, joita on työstettävä. Ei ole helppo olla ihminen, mutta vähän helpottaa jos voi ajatella että vajavuus, avuttomuus ja eksyneisyys ovat yleisinhimillisiä ilmiöitä. Teemme parhaamme sen ymmärryksen avulla mitä juuri sillä hetkellä omaamme. Ja monet asiat menevät ihan oikein! Täydelliset kumppanit ovat sietämättömiä. Täydellisyyttä hapuilevat vanhemmat tukahduttavia. Vähemmänkin riittää. Onni onnettomuudessa on, että ne parhaat jäljet usein jäävät niistä teoista, joita emme itse edes huomaa tehneemme.

Birgitta Strandberg-Rasmus

Haluan ottaa teidät mukaan matkalle uuden vuoden kunniaksi. Muistojen ja mielikuvien matkalle, johon olen kerännyt omia ja muiden kokemuksia. Sen siivellä toivon että te voitte tehdä oman matkanne takaisin niihin kultaisiin aikoihin joita elämään on mahtunut ja niitä joista vielä uneksitte. Se, missä kohtaa voitte samaistua tarinaan, riippuu siitä missä kohtaa itse juuri nyt matkaatte. Siihen vaikuttaa oma ikä, parisuhteen pituus, missä elämän kriisikohdassa juuri nyt olette ja minkäikäisiä lapsenne ovat, mikäli teillä lapsia on, jne..

Tämä matkakertomus on karikoitu ja pelkistetty, mutta kuitenkin toivon että se antaa ajateltavaa ja myös jotain mistä löytyy kiitollisuuden siementä. Se voi ehkä myös rohkaista tekemään jotain toisin. Kiitollisuus ei ehkä ole korkeassa kurssissa tänään – sitä voi jopa saada hölmön leiman jos näyttää sellaisia piirteitä. Kuitenkin meillä on niin paljon mistä voimme kiittää – ja aivan kuten tälläkin matkalla – huomaamme sen usein vasta jälkeenpäin. Hölmöä.

Lähdetään matkaan. Muistan kuinka jalkani vapisivat kun hän soitti, tuo tenorin ääni puhelimessa. Muistan kun rakastelimme auringon lämmittämillä kallioilla, vedessä varhaisena aamuna, kun muut vielä nukkuivat. Muistan kuinka pehmeä kehoni oli – mistä jäykkyys siihen tuli? Hän katsoi minua ja tunsin olevani rakastettu..ja minä rakastin. Oli niin helppoa sanoa ne kolme maagista sanaa – miksi ne tänään kuuluvat niin harvoin? Kuljimme käsi kädessä, osasimme puhua ja kuunnella. Muistatteko? – Oi niitä aikoja!

Olen raskaana. Ehdimme haaveilla ja suunnitella. Viikko sen jälkeen kun testi näytti positiivista voin mielettömän pahoin, vuorokauden ympäri. Oksennan ja oksennan 15 viikon ajan, en jaksa puhua, kosketus ottaa iholla kipeää.. Mutta elämä palaa näidenkin viikkojen jälkeen, keho on syväpuhdistettu ja pieni elämä sisälläni kasvaa ja kehittyy. Synnytyksen aika. Mikä kokemus. Sinne mennään suuressa uskossa, tämän osaamme, olemmehan hengitystä harjoitelleet. Ja sitten makaan siellä ja huudan: Minä kuolen! Joku sanoo, ”Et sinä kuole, pidätä ja hengitä!” Hengittää voit itse – minä teen kuolemaa! Ja sitten se on ohi. Haudan partaalla – kokemus on jo unohdettu – ihme on tapahtunut – lapsi on meille syntynyt. Oi niitä aikoja.

Minne vaaleanpunaiset lastenvaunut hävisivät, lintujen laulu ja auringonpaiste? Lapseni huutaa taukoamatta, joka ilta ja puoli yötä, päivä toisensa jälkeen, viikko viikon perään. En voi kertoa kenellekään miten asiat oikeasti ovat, sillä nyt minun pitää olla onnellinen, lapsihan on terve! Istumme vastakkain ja syömme vaieten, kiljuva lapsi välissämme. Ja sitten tulee se päivä kun pikkuinen ei huudakaan! Onko hän sairas? Ensimmäinen hymy – sulan kuin jäätelö auringossa. Jokeltelu, jumalallisin kaikista kielistä. Nyt hän konttaa, kuka näki ensimmäiset hapuilevat askeleet ensin? Sitten raivokohtaukset ja kaikki ”EI” ja ”Minä Itse”. Selvisimme siitä – mikä ihana aika, huokaamme kun katselemme valokuvia pikkuisesta.

Rakennamme talon ja remontoimme huvilan. Teemme työtä ja laulamme kuorossa, käymme salilla ja istumme kokouksissa. Kuljetamme jalkapalloharkkoihin ja ratsastustunneille ja lääkärille, sen päälle läksyt, koti- ja kouluyhdistys.. Pudotamme ylpeyden kyyneleitä kevätjuhlissa, nautimme naurusta, iltasaduista ja spontaaneista haleista. Olemme ajoittain vaeltavien haamujen näköisiä, mutta väliäkö sillä, autopilootti päälle. Oi niitä aikoja!

Makaan ja odotan silmät ristissä. Koska hän tulee kotiin – hänen piti olla kotona tunti sitten? Missä kunnossa hän tulee? Olen kuulemma kivikaudelta kotoisin, äiti joka ei ymmärrä tämän päivän nuoria ollenkaan, ja kaikki muut saavat kaikkea. Mutta – oli se ihanaa aikaa. Vaatteet tuoksuivat mopokaasuilta. Kengissä oli päkiän kohdalla mopoilusta reikä ja ne haisivat aivan omanlaisilta, koska koulussa kenkiä ei otettu pois jalasta koko päivänä. Tyttöjen jäljiltä hiuskiinteen määrä olisi astmaatikolle haaste. Leivomme kakkuja yhdessä luokkaretkeä varten ja sitten ostamme ne itse markkinoilla.

Se, että välillä tuntuu toivottomalta ja liian rankalta ei tarkoita sitä, että tilanne on toivoton. Kukaan ei voi 10 yhteisen vuoden matkan jälkeen olla se sama joka oli matkalle lähdettäessä. Jos niin olisi, se olisi todella outoa. Kehitymme ja opimme kaiken sen kautta mitä tiellä näemme ja kohtaamme. Ihan totta tuokin oman äidin ärsyttävä sanonta, että ”elämä opettaa”. Niin sen tulee olla. Meistä voi tulla jopa parempia ihmisinä. Toisenlaisia varmasti. Hyvää matkaa vuodelle 2019!

Birgitta Strandberg-Rasmus

Kävelin kohti kotia, olin juuri kääntynyt meidän kadulle, kun näin pyörremyrskyn lähestyvän takaapäin. Ehdin todeta, että en millään keinolla pystyisi estämään sitä, mikä kohta oli tapahtumassa. Pakoa ei ollut. Tunsin koko kehossani kuinka tuuli otti minut syliinsä ja pyörteissä vei minua yhä korkeammalle yläilmoihin. Kehoni taipui notkeasti myrskyn spiraalissa. Huusin vauhdissa kuin Linnanmäen vuoristoradalla aikoinaan. Minulla on myös selkeä muistikuva siitä että ristin käteni ja toistin kolme kertaa: anna minun laskeutua pehmeästi, anna minun laskeutua pehmeästi, anna minun laskeutua pehmeästi. Tiesin että jos tuuli minut heittää halkopinoihin joita meillä on takapihalla, ei hyvin käy, olisin ainakin kunnon mustelmilla. Ihme tapahtui, laskeuduin pehmeästi kuin pumpuliin, jopa jaloilleni. Kiitos, kiitos, kiitos.

Jotain kokemusta tässä painajaisessa työstin. Tämä uni kertoi minulle, mitä kaikkia tunteita kehoni oli elänyt läpi viimeisimmässä ”läheltä – piti”- kokemuksessani. Se, mitä tunnetasolla käy läpi, tuntuu myös kehossa. Tällä kertaa sain laskeutua pehmeästi. Aina ei vastoinkäymisissä ja elämän kriiseissä saa laskeutua pehmeästi, ei todellakaan. Jokaisella taitaa olla kokemusta jonkinlaisesta kriisistä, ne niin kuin ovat osa elämää. Toisia heitetään kriisistä toiseen eikä loppua näy. Ei oikeudenmukaista.

Joskus myrskyn voi ennakoida, se näkyy horisontissa. Koska se kuitenkin on väistämätön sen seurauksia alkaa jo ennakkoon työstää. Puhutaan ennakoivasta surusta, kuten esim. saattohoidossa. Monet itkut on jo itketty ennen varsinaista lopullista eroa. Myrskyn mahdollisia tuhoja aletaan myös minimoimaan. Veneissä kannella ja hytissä oleva irtaimisto suljetaan lukkojen taakse lokeroihin ja kannen alla oleviin luukkuihin jotta ne eivät lentele ympäriinsä laineiden heilutellessa paattia. On aikaa tunnustella ja tuntea, valmistella, ennen kuin ollaan varsinaisessa pyörremyrskyn ytimessä.

Sitten on niitä myrskyjä jotka tulevat trombin lailla lujaa ja yllättäen. Näissä trombeissa tulee mustelmia ja kipu tuntuu joskus vasta vuosien kuluttua. Kovista iskuista keho puutuu ja voi tulla tunnottomaksi. Kehon omat puolustusmekanismit ottavat ohjakset käsiinsä suojellakseen meitä. Nämä ovat tahdosta riippumattomia, eivätkä kontrollimme alaisia, ns. autonomisia reaktiota. Fight, flee or freeze, siis taistele, pakene tai jähmety. Näiden avulla selviämme ihmisinä aivan uskomattomissa tilanteissa. Työstäminen ja tunteminen tulevat jälkijunassa. Eikä tätä työtä kannata jättää tekemättä, sillä keho muistaa. Se vaan viisaudessaan antaa meille lisäaikaa sulatella. Kuinka moni onkaan elämän takapeiliin katsoessaan todennut: miten ihmeessä selvisin tuosta yhä toimivana ihmisenä!

Aina voi hengittää – on lohdullinen ajatus pyörremyrskyissä. Siis niin kauan kuin keuhkot ovat kunnossa. Hengitys on ollut paljon tapetilla viime aikoina. Ja se on yksi helpoimpia tapoja rauhoittaa kehoa, autonomista hermostoamme, myrskyssä kuin myrskyssä. Vauva hengittää koko kehollaan, sitä on ihana katsella. Iän myötä alamme pidätellä hengitystä kun jännitämme, keskitymme tai stressaamme. Vähitellen pinnallisesta hengityksestä tulee se uusi normaali olotila. Nielemme surumme, vihamme, pelkomme, ilomme, pettymyksemme, toivomme ja samalla hengityksemme.

Hengittelemällä syvään koko keholla, ihan mahanpohjaan asti, kulkee viesti aivoihin siitä, että ei hätää, kaikki on hyvin. Syvähengitys rauhoittaa.

On myös mielenkiintoista havaita kuinka hyvää tekee keskittää ajatus hetkeksi pelkkään hengitykseen. Ja kuinka vaikeaa se on, ajatus karkailee sinne, tänne.. Siinä samassa kun hengittelee voi myös kuulostella kehoa. Mitä sillä on kerrottavana juuri tässä hetkessä? Miten siellä voidaan? Ovatko lihakset rentona vai ovatko hartiat korvissa. Pystyykö se vain olemaan vai ryömiikö sisällä muurahaisia. Seuraavaksi voi miettiä: mitä voisin tehdä jotta tämä kotini, kehoni, voisi paremmin? Voinko itse auttaa itseäni vai tarvitsenko tukea tuskassani? Apu on joskus lähempänä kuin luulemme. En tiedä miksi sitä on helpompi antaa kuin ottaa vastaan.. Siis keskellä pyörremyrskyä voin ainakin muistaa: aina voi hengittää. Ja ristiä kädet ja pyytää: anna minun laskeutua pehmeästi.

Birgitta Strandberg-Rasmus

Ihanat voikukat loistavat tien pientareilla ja pelloilla, aurinko on ikäänkuin laskeutunut maan ylle. Yöksi ne vetäytyvät suppuun, nukkuvat, ja aamun sarastaessa taas avaavat sisimpänsä hyönteisten hyötykäyttöön ja ihmisille iloksi. Lämpöä meille on annettu suurella kauhalla, samoin hyttysiä.

Maailma tuntuu muutenkin avautuvan pitkän sulun jälkeen, mikä lämmittää. Kiitos tämän parivuotisen elämänkoulun olemme oppineet näkemään suuruuden pienissä, läheltä löytyvissä asioissa. Vettä ei välttämättä tarvise hakea joen yli. On tuntunut jopa humoristiselta kuulla lasten suusta, että he kaipaavat kouluun! Siellä on sitä yhdessä tekemistä ja kavereita. Ihan oikeat elävät ihmiset tuntuvat enemmän kuin ruudussa kohdatut, vaikka näennäisesti ovatkin samoja tyyppejä.

Kommunikaatiota tapahtuu niin monitasoisesti oikeissa kohtaamisissa, että emme ole siitä edes tietoisia. Kehomme skannaavat toisiaan, ne tuntuvat vaikka eivät ole suoranaisesti kosketuksissa toisiinsa. Ilmeet ja eleet, ei vain kasvoissa, vaan koko olemuksessamme viestittävät meille asioita. Tuoksumme jokainen ihan omalta itseltämme, sen päälle viestitämme itsestämme muilla ehosteilla ja tehosteilla. Kuulostamme myös toisenlaisilta in real life kuin videoiduissa keskusteluissa.

Olemme omassa tiimissämme tehneet sen huomion että hiljaisuutta on paljon vaikeampi sietää videokeskusteluissa kuin terapiahuoneessa. Sanattoman viestinnän kuuleminen jää pienemmälle ja puheen määrä lisääntyy. Itse olen käheä videovälitteisen päivän jälkeen – ja minunhan pitäisi periaatteessa olla kuuntelun ammattilainen. Iskee jokin puhumispakko päälle.

Nautittiin tässä hiljakoin kollegoiden kanssa yhteisestä virkistäytymis-iltapäivästä meren äärellä. Syötiin ulkosalla nouto-lounaan, tehtiin asahia merenrannalla ja sen päälle pienen metsälenkin hyttysten iloksi. Siellä metsäpolulla mietittiin elämän tärkeitä asioita. Mikä on itse kullekin tärkeintä ihan oikeasti? Mitkä ovat ne omat vahvuudet ja mielenkiinnon kohteet? Mitä me kollegoina toisillemme annamme ja mitä toisiltamme odotamme? Mistä kaikesta olemme kiitollisia ja mitä toivomme edessä häämöttävältä kesälomalta?

Tällaiset yhteiset hetket työporukan kanssa ovat työssä viihtymisen ja jaksamisen kannalta tosi tärkeitä ja niin kaivattuja. Kun saamme olla yhdessä, riisua ammattiasumme ja jakaa

ajatuksiamme. Voimavarojen ja työkuormituksen tasapainottelu ei aina ole helppoa. Työssä jaksamiseen liittyy monenlaisia asioita. Voimavarojen vahvistaminen on monesti fiksumpaa kuin kuormitustekijöihin fokusoiminen. Tällaisessa vapaamuotoisessa kanssakäymisessä löytyy tilaa tutustua kollegojen ns piilo-osaamiseen. Meillä itse kullakin on sellaista osaamista joka voi rikastuttaa koko porukkaa, mutta joka ei välttämättä tule näkyviin työminässä.

Suosittelen siis kollegoihin tutustumista, työyhteisön vapamuotoista yhdessä olemista. Jotta vahvuudet ja osaamiset loksahtavat kohdalleen kaikkien parhaaksi. Se mistä ”yks lykkää, toinen tykkää”, joten kannattaa kokonaisuutta ajatellen antaa ihmisille mahdollisuus tehdä juuri sitä, mikä heiltä parhaiten sujuu. Sillä tavoin työyhteisössä yhteishenki kohenee, työssä viihtyvyys kasvaa, poissaolot vähenevät ja yritys menestyy. Ollaan suurten muutosten edessä ja juuri siksi ja juuri näin lomien alla on hyvä ajatella, että kun taas palataan töihin niin katsotaan toisiamme uusin ja uteliain silmin.

Birgitta Strandberg-Rasmus

Pallastunturi ja metsäkelintä oli viime alkukesän matkaelämys. Vuoden 2023 kevätmatkan osoite oli Vaasan Sairaanhoitopiirin synnytysosasto. Siellä kellittiin vähän toisella lailla. Kaikki sai alkunsa siitä, että tyttäreni päätti, että jos en lasta kaksin voi saada, niin sitten yksin. Lapsikaipuu oli suuri ja ikä tuli vastaan, mutta ei sitä prinssiä valkoisella hevosella. Olimme koko perheen voimin henkisesti mukana tukijoukoissa, uusi elämä alkoi orastaa ja H-hetkeksi oli laskettu 15.5. Sain kunnian ja luottamuksen olla Doulana tällä matkalla. Taitaa olla lähin tapa päästä kokemaan lapsen syntymä kumppanin roolissa, siinä vieressä. Ymmärrän teitä isiä ehkä vähän paremmin tämän jälkeen? Kuitenkin plussana (ehkä vähän miinustakin) omat kokemukset sisältäpäin kun omat lapseni syntyivät. En voinut ennakoida miltä ja missä kaikki tulee tuntumaan, kun siellä mennään. En myöskään ollut varma siitä osaanko käyttäytyä hyvin jos tulee täpärä tilanne..

Koska vauvan pelättiin kasvavan liian reippaasti meidät bookattiin laitokselle etuajassa. Ensin asennettiin vedellä täytetty pallo vauvan pään ja kohdunsuun väliin, jotta äidin vielä uinuva keho hoksaisi, että nyt pitäisi alkaa hommiin. Kyseessä oli mekaaninen ärsyke tai houkutin, miksi se nähdään tai koetaan voi vaihdella, riippuen keneltä kysyy. Seuraavana päivänä aloitettiin pillereiden popsinta. Niitä tuotiin kupposessa tasavälein kolmen päivän ajan. Perjantaina, kun portti oli hieman auennut sinne tuupattiin ilmapallo toistamiseen. Illemmalla lääkäri totesi, että mikäli ei mitään tapahdu voisimme mennä kotiin lepäämään viikonlopun yli. Ajatus ei ollut houkutteleva.

Tuleva mummi nukkui yönsä ilmapatjalla tulevan äidin huoneessa. En tiennyt että ilma on niin kylmää, kivilattia viilensi sen ilmeiseti tehokkaasti, sillä vaikka sen päälle laittoi peittoa ja vilttiä, oli kuin olisi kylmällä kalliolla maannut. Sydänkäyriä käytiin öisin tarkistamassa, joten yöelämä oli sitä mitä sairaalassa pitääkin olla. Käytiin lounasaikaan raitista ilmaa hörppäämässä, rantakävely laitoksen vieressä on mahtava, linnut pesintäpuuhissa ja meri on aina merta. Sain myös maistuvat sapuskat Kalatiskiltä itselleni. Ehdittiin taaperrella (tiedättehän raskaana olevan naisen kävelytyylin?) Kuntsin taidemuseoon ihmettelemään L.Swanljungin taidekokoelmaa.

Sitten alkoikin tapahtua, lauantain vastaisena yönä 01:20 meidät siirrettiin synnytyshuoneeseen. Viisi varsinaista synnytyssalia ja kahdeksan synnyttäjää sen vuorokauden aikana, joten voitte arvata sitä vilinää ja vilskettä. Epiduraalipuudutus ei onnistunut ensimmäisellä yrityksellä. Synnytyskanava avautui toivotusti ja täysin, mutta synnytyspoltot eivät olleet tullakseen, puudutus ikäänkuin puudutti nekin pois. Lääkkeillä yritettiin stimuloida polttoja, mutta ei. Tyttärellä nousi reilussa tunnissa yli 39* kuume, vauvan pulssi alkoi olla tasaisesti yläilmoissa. Akuutti keisarinleikkaus päätettiin tehdä. Kiire näkyi ja tuntui, mutta minun roolissa se ei saanut näkyä, olinhan tukena ja turvana. Selkäydinpuudutus ei

ottanut, tytär nukutettiin. Minä istuin leikkaussalin viereisessä huoneessa, jonne vauva tuotaisiin heti sektion jälkeen ja lastenlääkäri oli hälytetty paikalle.

Siinä tuolilla istuessani sisuskaluni vapisivat kuin haavanlehdet tuulessa, odottaessani vauvan itkunparkausta, sitä elonmerkkiä. Ja tulihan se! Autuus ja ihanuus! Napanuoraa en johtuneesta syystä päässyt katkaisemaan, mutta tyttelin sain pitää rinnuksillani (sekin ennalta sovittu) kunnes äiti leikkauksesta herättyään tuotiin laitospuolelle. Ehti monta ajatusta ja tunnetta livistää sinne heräämön puolelle; missä kunnossa uunituore äiti siellä mahtoi ollakaan, ja tuleehan hän varmasti sieltä kohta? Kun hänen sänkynsä sitten rullattiin huoneeseemme emme voineet kuin halata toisiamme ja itkeä onnesta ja helpotuksesta ja jännityksistä ja kauheuksista. Siitä kaikesta mitä tähän viikon matkaan mahtui ja niitä kaikkia tunteita joita olimme matkan aikana keränneet ja säilöneet. Nyt ei enää voinut pidätellä.

Nyt on kotiuduttu vahvojen antibioottien ja särkylääkkeiden kera, tulehdusarvot hipoivat pilviä ja spinaalivuodon takia fantomipäänsärkykään ei jäänyt laitokselle. Mutta mummin ihana ipana on heti valmis kuin saunakiuas, kun äidinmaitoa tarjoillaan. Tytär ansaitsisi ritarinmerkin urhean kamppailun jälkeen, oli se aikamoista menoa sivusta katsottuna. Ohi on ikimuistoinen matka, syntyi Ipana, äiti ja mummi. Kiitos Elämälle!

Birgitta Strandberg-Rasmus

Nyt eletään webinaarien aikakautta. Ihmiset ovat oppineet ja innostuneet ja keksineet uusia teitä saada tietoa jakoon ja jakamisia kokoon. Osallistuin viime viikolla aivan upeaan Suomen Uusperheliiton järjestämään webinaariin ”Merkityksellinen elämä”, ja mikä onni ja autuus että kolumnistina voin pistää syntyneitä ajatuksia paperille. Se tuntuu merkitykselliseltä.

Puhuttiin ulkopuolisuuden tunteesta, joka on uusperheissä tutumpaakin tutumpi tunne, sen kanssa on opittava elämään ja tulemaan toimeen. Vastalääke: Minulla on paikka ja tehtävä perheessä, se lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ja jokaisella perheenjäsenellä on oltava mahdollisuus ilmaista itseään, tuoda se oma reppunsa systeemiin. Viimeistään uusperheessä on opittava kommunikoimaan ja puhumaan pienetkin asiat auki.

Perhe on prosessi ja sanotaankin että perheytymiseen menee 7 vuotta, ”me”-tunne kasvaa vähitellen. On tärkeää että kaikki lapsen perheet tunnistetaan ja tunnustetaan ja että lapsi saa luvan määritellä ketkä kuuluvat hänen perheeseensä. Ja että lapsella on lupa rakastaa. Isovanhempien merkitystä ei voi liikaa korostaa, he ovat joskus se ainut pysyvä tekijä kaiken muun muuttuessa ja liikkuessa.

Sitten Frank Martelan (filosofi, tutkijatohtori, tietokirjailija) upea luento Merkityksellisestä elämästä. Hän puhui mm. sisäisestä motivaatiosta kaikessa siinä mitä teemme. Mikä sinua motivoi omassa työssäsi? Se että saa tehdä itseä kiinnostavia asioita. Pääsee käyttämään omaa osaamista. Pääsee kohtaamaan ihmisiä ja hyviä kollegoja. Pystyy työn kautta vaikuttamaan suuremmallekin yleisölle. Siinä muutamia vastauksia. Allekirjoitatko? Mitä itse vastaisit?

Raha lisää kyllä tyytyväisyyttä mutta merkityksellisyyttä mitattaessa rahalla on vähemmän merkitystä. Rikkaus, menestys ja kauneus eivät ole onnen mittareita, ne ovat ns.ulkoisia päämääriä, ei psykologisten perustarpeiden mukaisia, eivätkä tukimusten mukaan lisää hyvinvointia, vaan päinvastoin. Meidät ihmiset on jotenkin ohjelmoitu etsimään merkityksellisyyttä. Se pidentää tutkimusten mukaan ihmisen ikää ja auttaa kestämään stressiä. Vahva tarkoituksen kokemus auttaa kestämään. ”Hän joka tietää miksi elää, kestää melkein minkä tahansa miten elää” (Friedrich Nietzsche)

Kuolemanpelko ja hylkäämisen pelko ovat oppimani mukaan yhtä vahvoja. Me tarvitsemme läheisyyttä niin perheissä, parisuhteissa, kuin työporukoissa. Henkinen, vastavuoroinen

hyväksymisen kokemus, yhdessä tekeminen ja tunne siitä että minusta välitetään pitää motivaatiota ja jaksamista yllä. Hylkäämistä Martela kutsuu sosiaaliseksi kuolemaksi, yksin ei ole vahva.

Kun tutkimuksessa pyydettiin osallistujia valitsemaan yhden asian joka tekee elämästä kaikkein merkityksellisimmän vastauksena oli ensimmäisellä sijalla perhe, ja toiseksi tuli ystävät. Oman elämän jakaminen ja kokemuksista jollekin kertominen on hyvinvoinnin kannalta perustavanlaatuista.

Kuinka ollakaan aivan samaa mieltä olivat kirjailija Ann-Luise Bertell ja tarinankertoja ja muusikko Lina Teir toisessa webinaarissa johon osallistuin isäinpäivänä. Heidän mukaansa sisäinen paine kasvaa jos emme pääse jakamaan kokemuksiamme, ajatuksiamme ja tunteitamme. Kirjoitinkin chattiin että minulla on maailman ihanin ammatti, koska minulle uskotaan elämäntarina toisensa päälle. Ja olen täysin vakuuttunut siitä, että niin moni voisi niin paljon paremmin, jos jokaisella olisi joku jolle kertomuksiaan kertoa. Joku joka kuuntelee ja on kiinnostunut siitä mitä sisälläni liikkuu.

Loppulausumana toteamus että onnellisuus päämääränä on huono. Onnellisuus on sivutuote. Onnellisuus on sitä mitä meille tapahtuu kun olemme ahkerasti tekemässä itsellemme merkityksellisiä asioita.

Birgitta Standberg-Rasmus